Euroopan energiakriisi on ohimenevä, ja siihen pitäisi myös vastata

Euroopan maita on edessään energian saatavuuden ja hinnan näkökulmasta yksi pahimmista talvista vuosikymmeniin. Maakaasun ja sähkön hinnat ovat useaan otteeseen normaalit, ja hallitukset vaativat yleisöä säästämään mahdollisimman paljon ehdottaen hintakattoja, lämmitysavustusta ja satunnaisia ​​voittoveroja, kun taas jotkut teollisuudenalat vähentävät toimintaansa jyrkästi nousevien laskujen vuoksi. Uusiutuvan energian kannattajat syyttävät riippuvuutta fossiilisista polttoaineista, erityisesti Venäjältä tulevasta kaasusta, kun taas vastustajat väittävät, että uusiutuvat energialähteet eivät ole tarpeeksi luotettavia täyttämään aukkoa. Samaan aikaan kaasutoimitukset Venäjältä vaihtelevat ja monet maat siirtyvät halvaan, likaiseen hiileen. Tämä voi osoittautua klassiseksi tapaukseksi siitä, kuinka – ja miten ei – vastata energiakriisiin.

Poliitikot väittävät usein, että kriisin ei koskaan pidä antaa mennä hukkaan, eli käyttää niitä tekosyynä halutun politiikan toteuttamiseen. Tätä voitaisiin torjua lääkäreiden uskontunnustuksella, "älä tee ensin pahaa". 1970-luvun energiakriisien aikana monet hallitukset kuuntelivat asiantuntijoita, jotka väittivät, että maakaasu oli ensiluokkainen polttoaine ja niukasti, rohkaisivat lisäämään hiilen kulutusta (Kansainvälisen energiajärjestön siunauksella). Tämä osoittautui luultavasti typeräksi ja ympäristölle haitalliseksi.

Poliitikkojen (ja analyytikkojen) suurin haaste on tehdä ero lyhytaikaisten ohimenevien vaikeuksien ja pitkän aikavälin taustalla olevien ongelmien välillä. Useimmat ihmiset ymmärtävät eron nousuveden ja merenpinnan nousun välillä, mutta hyödykkeiden hintapiikit ovat täysin eri asia. Huonot sadot tuovat lähes aina argumentteja siitä, että väestönkasvuun on puututtava, ja korkeat energian hinnat johtavat väitteisiin niukkuudesta ja vaativat pysyvää politiikkaa. Euroopan nykyinen energiatilanne johtuu ensisijaisesti lyhytaikaisista tapahtumista ja vaatii lyhytaikaisia ​​tai kertaluonteisia ratkaisuja.

Neljännes Euroopan energiasta tulee maakaasusta, ja siitä noin 30 % on yleensä peräisin Venäjän tuonnista, joka on historiallisesti ollut erittäin luotettava. Monet ovatkin vitsailleet, että Venäjä on Gazpromin palveluksessa oleva maa, joka on suurimman osan venäläisen kaasun tuottaja ja myyjä, mikä viittaa siihen, että heidän liiketoimintansa ei ole valtion tai sen ulkopolitiikan palveluksessa. Kaikesta mekaanisista ongelmista puhumista huolimatta näyttää täysin selvältä, että näin ei enää ole. Suurin opetus ei saisi olla fossiilisten polttoaineiden tai Venäjän kaasutoimitusten välttäminen, vaan toimitusten monipuolistaminen.

Ja suurimmat ongelmat nyt eivät ole systeemisiä, vaan pitkälti ohimeneviä: Eurooppa astui vuoteen 2021 alhaisella kaasun varastointitasolla ja korkeammilla hinnoilla normaalia kylmemmän sään vuoksi, mikä on odotettavissa aika ajoin, mutta joka ei vaadi pysyviä ratkaisuja. Esimerkiksi enemmän varastointia verrattuna joustamattomiin sopimuksiin suurempien toimitusten osalta.

Samoin sähköala on kärsinyt Ranskan ydinvoimaloiden ongelmista, joista monet on jouduttu sulkemaan korjausten vuoksi. Tämä on väliaikaista, vaikkakin tuskallista; Ranska on hyötynyt luottamisesta standardilaitoksen suunnitteluun, mutta se näyttää nyt ylikypsältä, koska puolet laitoksista on samanaikaisesti offline-tilassa samanlaisten korroosioongelmien vuoksi. Toisaalta suurimman osan niistä pitäisi olla toiminnassa talven tuloon mennessä, joten uusiutuvilla energialähteillä tai kaasuturbiineilla korvaavalla törmäysohjelmalla ei olisi järkeä. Uudet ydinvoimalat tulisi standardoida, mutta ei yhden mallin ympärille samanlaisen ongelman välttämiseksi tulevaisuudessa.

Lopuksi, Ukrainan sota on merkinnyt Venäjän kaasutoimituksista rajoittuneita ja epävarmoja, ensin kun Nordstream 2:ta ei hyväksytty hyökkäyksen vastalauseena, ja sitten kun Venäjä vähensi toimituksia oletettujen teknisten ongelmien vuoksi, väitettä ei uskottu laajalti. Vaikka sota saattaa jatkua vuosia, se voi myös päättyä yhtäkkiä kaasutoimitusten palautumiseen. Tämä ei vahingoita LNG:n viejiä, jotka voivat ohjata myyntiä muille markkinoille, mutta maat, jotka rakentavat suuren ja pysyvän infrastruktuurin vastauksena, joutuvat joutumaan tyhjän tai vajaakäytön kapasiteetin taakkaan. Tämä selittää halun kelluviin varastointi- ja kaasutusyksiköihin, jotka voidaan sijoittaa uudelleen kriisin päätyttyä.

Ja niiden, jotka omaksuvat doktrinaarisen luottamuksen vapaisiin markkinoihin ratkaisuna, on hyväksyttävä, että fyysisten toimitushäiriöiden tapauksessa parannuskeino voi olla pahempi kuin sairaus. Yleisölle kertominen, että ongelmat ovat todennäköisesti lyhytaikaisia ​​ja että niistä tulisi kärsiä hiljaa, tuskin tulee hyväksytyksi yleisölle tai poliitikoille. Energiamarkkinat palautuvat tasapainoon, mutta lyhyellä aikavälillä se tapahtuu hintamekanismin kautta, mikä tarkoittaa valtavia kipuja ja taloudellisia vahinkoja.

Hintojen asettamisen yrittäminen olisi kuitenkin virhe, koska ensinnäkin se lannistaa suojelun ja toiseksi se saattaisi lukita hallitukset hintojen määrääjän rooliin, yleensä vastauksena poliittiseen paineeseen eikä taloudelliseen logiikkaan. Kertaluonteiset tai lyhytaikaiset energia-avun maksut ovat paljon parempi tapa minimoida korkeampien hintojen aiheuttamat taloudelliset vahingot ja siten toivottavasti minimoida kuluttajien (netto)tuloihin ja -menoihin kohdistuva vaikutus ja viime kädessä työllisyys.

Lisää tuuli-, aurinko- ja ydinvoimaa voisi olla toivottavaa pitkällä aikavälillä, mutta niitä ei pitäisi edistää nykyisen ongelman ratkaisuna, vaan pyrkiä milloin ja miten hyödyllistä normaalioloissa. Ja kun venäläistä kaasua ehkä tulva takaisin Eurooppaan ensi vuoteen mennessä, maiden pitäisi varmasti pyrkiä monipuolistamaan toimituksia, olipa kyseessä sitten amerikkalainen LNG tai Afrikan/Välimeren kaasuputki. Ja liuskekaasun murskaamista koskevia epätieteellisiä kieltoja olisi tarkasteltava niiden haittojen varalta, erityisesti energiaintensiivisille teollisuudenaloille.

Energiapoliittisen päätöksenteon historia on kiireessä säätämistä, parannusta vapaana. Hallitusten tulisi yrittää keskittyä nykytilanteen lyhytaikaisuuteen ja yrittää olla lukitsematta itseään politiikkoihin, kuten pysyviin hintakattoihin, joita ne katuvat myöhemmin, mutta joita on vaikea uudistaa. Esimerkkinä: Yhdysvaltojen öljynvientivalvonta oli poliittisesti tarkoituksenmukaista, mutta taloudellisesti typerää, sillä taloudelle aiheutui lukemattomia miljardeja dollareita, mutta sen uudistaminen kesti vuosikymmeniä.